Tuomariston haastattelu

Tuomariston haastattelu

Teksti: Antti Kirves
Kuva: Markus Jokela

Tietysti se näkyy kuvissa, maskeina, turvaväleinä ja ministerien rivistöinä. Koronahan oli viime vuonna kaikkialla.

Kuvajournalismikilpailun parista tuhannesta kuvasta on viikonlopun aikana valittu voittajat, ja tuomarikolmikko istuu sohvalla vähän pöllämystyneenä. Niin kuin astronautit, joiden komentomoduuli on leijaillut varjonsa varassa takaisin maan kamaralle, ja jotka nyt siristelevät silmiään päästyään päivänvaloon.

Viime hetkellä tuomarin hommiin hälytetty Anna-Kaisa Rastenberger toimii Kuvataideakatemian professorina ja Suomen valokuvataiteen museon intendenttinä. Vieressä istuvat kuraattori Riitta Raatikainen sekä elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja Aino Suni. Kolmikossa näkyy helpotus, mutta myös haikeus tiiviin kuplan hajoamisesta.

Kiinnostavaa on ristiriita

”Olin positiivisesti vaikuttunut kokonaisuudesta. Kokemus on ollut avaava”, sanoo Suni.

Sunille kiinnostavaa valokuvassa on ristiriita tai kysymys, johon ei heti saa ratkaisua. ensisijainen asia on tunne, jonka kuva herättää.

”Kuva on arvoitus, ja se häiritsee ja sitten sitä alkaa tutkia. Journalistiset kuvat eivät välttämättä ole syväluotaavia henkilötutkielmia enkä odotakaan, että kaikkien kuvien pitää olla aivan iholla. Osallistujissa oli kuvaajia, jotka ovat hyviä sommittelemaan ja jotka tunnistavat kivoja väri-ideoita, mutta koin sellaisissa kuvissa ulkoapäin tulevan katseen. Että ei ollut ihmisenä heittäydytty kuvaamaan. Usein kuvasta välittyy se, millä tavalla kohdetta on katsottu.”

Kuten tapana on ollut, tuomarit tekivät valintansa tietämättä, kuka kunkin kuvan on ottanut. Anna-Kaisa Rastenberger haastaa tämän perinteen.

”Tässä meillä menivät mielipiteet vähän ristiin, mutta minun mielestäni tämä nimettömänä arvioiminen ei ole enää tätä päivää. Olisi tärkeää saada esiin eri taustoja, sukupuolia ja yhteiskuntaluokkia. Yhteiskunta ei ole yhdenvertainen, ja kiintiöillä pystyy ikään kuin tuuppaamaan oikeaan suuntaan”, hän sanoo.

Raatikainen pitää kilpailun tasoa kirjavana.

”Ulkomaan reportaaseja oli todella vähän, mikä on luonnollista tässä tilanteessa. Ehkä myös median kiinnostus on keskittynyt kotimaahan. Urheilukuvasarjassa näkyi, että olympiavuotta ei tullutkaan. Esimerkiksi ympäristöön liittyvät isot ilmiöt, joita viime vuosina on käsitelty paljon, ja jotka jatkoivat tapahtumistaan kuten ennenkin, käytännössä puuttuivat nyt ihan kokonaan kuvista, vaikka suomalaiset olivat luonnossa enemmän kuin ehkä koskaan”, Raatikainen luettelee.

Positiivista koronakuvaa

Korona oli vuoden uutinen, ja kansa kerääntyi hallituksen tiedotustilaisuuksien ääreen. Muutakin kuvissa oli. Rastenberger näki kuvissa myös korona-ajan hyviä puolia, yhdessä toimimista ja toisten auttamista.

”Mutta sellainen kuvasto puuttui, jossa olisi ollut esimerkiksi koronan aikana työssä olevia kaupan myyjiä, taksikuskeja, bussikuskeja, vanhustenhoidon työn ammattilaisia. Se näyttää, miten korona näyttäytyi suomalaisille valokuvaajille ja heidän yhteiskuntaluokalleen”, hän sanoo.

Aino Suni näki korona-aihetta käsiteltävän pitkälti positiivisten asioiden kautta.

”Vaikka on puhuttu, että väkivalta perheissä ja muut lieveilmiöt pahenevat eristyksen myötä, niitä ei juurikaan käsitelty.”

Neljä. Niin monta kilpailutyötä videosarjaan tällä kertaa lähetettiin. Tuomaristo päätti jättää videosarjan palkinnon jakamatta.

”Sarjassa oli reportaasivideoita, joissa kuvataan jotain paikkaa, ja sitten joku ihminen kertoo, mitä hänelle on käynyt tai mitä hän miettii jostain asiasta. Minusta se on aika tv-mäistä, kovin perinteistä eikä hirveän luovaa. Sellaista ei edes voi rinnastaa kilpailun valokuvareportaaseihin, jotka ovat tosi draamallisia, tosi voimakkaita, eläviä hetkiä ihmisten välillä eikä niissä selitellä, mitä on tapahtunut. Sama vaatimus koskee mielestäni myös videoita: niiden tulisi olla draamallisia”, Suni sanoo.

Hän epäilee, että liikkuvan kuvan tekijät eivät tiedä kilpailun videosarjasta.

Raatikainen oli videosarjan osallistujamäärästä suorastaan tyrmistynyt.

”Toivon, että videoita lähetettäisiin paljon rohkeammin. Ihan lyhyetkin, puolentoista minuutin jutut voivat olla tosi toimivia. Meillä on paljon audiovisuaalisen puolen koulutuksen saaneita kuvajournalisteja ja lahjakkuutta löytyy. Rohkeasti vain työt esiin”, hän sanoo.

Editointi ja tekniikka haltuun!

Editoinnin merkitystä tuomarit korostavat.

”Portfolioissa saattoi olla todella hyvä tekijä, mutta sitten hänen kuvansa olivat silppuna niin, että kokonaisuus ei toiminut ollenkaan. Ymmärrän, että kuvaaja haluaa esitellä eri töitä ja osaamistaan, mutta vaikutelmasta voi tulla sekava, ja silloin yksittäiset kuvat eivät pääse oikeuksiinsa”, sanoo Suni.

Raatikaisenkin mielestä sarjoissa oli liikaa sellaisia kuvia, jotka eivät pitäneet kokonaisuutta koossa, vaan päinvastoin pudottivat koko sarjan arvoa.

”Tiivistäminen on äärettömän tärkeää. Rohkaisisin kuvaajia puhumaan keskenään tai kavereiden kanssa sarjoistaan ja tekemään yhdessä niitä valintoja, koska jokainen meistä sokeutuu omille materiaaleillemme, olivatpa ne kuvia tai tekstiä tai mitä tahansa omaa työtä. Kuva voi olla kuvaajalleen emotionaalisesti tärkeä, mutta se ei välttämättä sano toisille yhtään mitään, koska se konteksti puuttuu.”

Ennen editointiakin hallussa pitäisi olla valokuvauksen tekniikka.

”Hämmästyttävän usein kuvan tekninen hallinta näytti pettäneen. Näin liian paljon kuvia, joissa esimerkiksi terävyysalueen hallinta ei ollut kohdallaan. Välillä tuntui siltä, että kilpailussa oli mukana kuvaajia, jotka luottavat siihen, että automatiikka hoitaa teknisen puolen. Oli laji mikä tahansa, niin tekniikan pitää lähteä ihmisen korvien välistä. On ikävää, jos ilmaisullisesti vahvat ihmiset antavat tason pudota tämän takia”, Raatikainen sanoo.

Mitä kilpailusta jäi sitten käteen?

”Kuvista näkyy, että Suomi on iso maa, jossa on valtavasti hienoja kuvajournalisteja – ja että heillä on vapaus tehdä. Se on todella arvokasta eikä ollenkaan itsestään selvää tässä maailmassa. Se ilahduttaa minua suunnattomasti”, Raatikainen sanoo.

Aina ei tarvitse tähyillä kauas.

”Joskus lähelle katsominen voi näyttää yhteiskunnasta niitä todella hyviä asioita, joita ei aikaisemmin ole nostettu esiin, mutta myös niitä ongelmakohtia, joita usein nähdään muissa yhteiskunnissa. On arvokasta välillä pysähtyä yhden kuvan ääreen ja katsoa sitä yhdessä”, sanoo Rastenberger.

Sunia jäi mietityttämään naisten ja nuorten aliedustus kilpailussa.

”Ehkä kilpailua voisi markkinoida ja avata enemmän. Silti minulle tuli näistäkin otoksista tunne, että on hienoa, miten omaäänisiä ja erilaisia tekijöitä on. Vaikka olisi samanlaisia aiheita – kuten se kotoilu –, katsoja tunnistaa, että joku yksilö on nähnyt tämän tilanteen, elänyt sen. Se välittyy siitä kuvasta. Mielettömän hieno tunne”, Suni sanoo.

Raatikainen rohkaisee ujompiakin osallistumaan kilpailuun.

”Kannustamme kaikenlaisia kuvajournalisteja osallistumaan, riippumatta siitä, missä tätä työtä tekee, tai mikä on sukupuoli tai ikä. Olisi hienoa, että se kerronnan laajuus, joka tuolla koko journalismin kentällä on, näkyisi myös tässä kilpailussa.”

Tuomariston vinkit ensi vuoden kilpailuun

Opettele. Katso paljon sellaisia kuvia, joiden koet vahvistavan omaa ilmaisuasi. Mieti, miten ne voivat auttaa sinua eteenpäin.

Hio. Älä luota automaattiin. Perusasiat pätevät yhä. Tekniikka pitää ensin hallita, vasta sitten sen avulla voi tuottaa uudenlaista ja odotusten vastaista estetiikkaa.

Heittäydy. Valokuva on pinta, jolla voi pelata, sommitella, käyttää valoja ja värejä. Käytä hyväksesi kaikkia sen tarjoamia mahdollisuuksia.

Erottaudu. Vahva oma ääni on tässä kilpailussa tärkeämpi asia kuin se, että pystyy näyttämään kaiken mitä osaa.

Editoi. Keskity kuvasarjojen editointiin esimerkiksi kurssilla tai kaverin kanssa. Lähetä kilpailuun vain vahvoja kuvia ja ehjiä kokonaisuuksia. Muista, että heikot kuvat heikentävät myös muuten vahvaa sarjaa.