Teksti Antti Kirves
Kuva: Markus Jokela

Kuvajournalismikilpailun tuomaristossa on tänä vuonna kuratoinnin, lehtikuvan ja dokumenttielokuvan osaajia. Millä mielellä he katsoivat kilpailun 1794 kuvaa?

”Ollaanko nyt tyytyväisiä?”

Kuvajournalismikilpailun tuomaristo on saanut valituksi voittajan jokaiseen kategorioista. Helppo ei tehtävä tänäkään vuonna ollut. Ylimääräistä värinää arvovaltaisessa juryssä aiheuttaa yllättävä tieto. Valinnat on tehty – kuten aina – nimettömästi, ja kun ratkaisu on tehty ja nimet paljastettu tuomareille, käy ilmi, että kaikki voittajat ovat miespuolisia. All male panel.

”Kuvia katsoessa en osannut sanoa, olisivatko ne miehen vai naisen ottamia. Eikä se kiinnostanutkaan. Kuvaa katsomalla ei voi päätellä kuvan ottajan sukupuolta. Punainen lanka kaikissa valinnoissa on se, että ne jättävät tilaa katsojalle. Ne eivät kerro yhtä valmista tarinaa. Kaksi aihetta nousi esiin: maanviljelijät ja Hong Kong”, sanoo tuomarikolmikon kuopus, lehtikuvaaja Joel Maisalmi.

Dokumentaristi Virpi Suutari komppaa.

”Yksi on hyvin globaali ja toinen hyvin paikallinen asia, vaikka tarkemmin ajatellen tietysti sekin on mitä globaalein: maatilojen ja maanviljelyn murros. Sama tapahtuu kaikkialla maailmassa”, Suutari sanoo.

Tuomariston tanskalaisvahvistus, Jens Friis, nostaa esiin kaksi tapahtumaa, jotka hänestä näyttävät leimanneen viime vuotta Suomessa: hallituskriisi ja Huuhkajien nousu jalkapallon EM-turnaukseen.

”Minunlaiselleni, joka ei ole erityisen kiinnostunut jalkapallosta, tapahtuman merkitys ympäriinsä juoksentelevine alastomine ihmisineen ei ihan auennut, Friis nauraa.

Psykologiaa ja politiikkaa

Poliittinen myllerrys näkyi tietysti kilpailutöissä. Tuomaristo olisi kaivannut politiikan kuvastoon enemmän dramatiikkaa, vaikka sitä onkin perinteisesti ollut vaikeaa vuolla esiin meikäläisistä kivikasvoisista vallankäyttäjistä. Tässä suhteessa emme ole yksin.

”Se on tyypillisesti pohjoismaista. Emme ole kovin intohimoisia, ainakaan sillä lailla riveleissä kiinni niin kuin italialaiset tai espanjalaiset. Mutta kolmen poliitikon kuvassa on tiettyä psykologista tutkielmaa”, Friis sanoo.

Kuvassa keskustan Katri Kulmuni, sosiaalidemokraattien Antti Rinne ja vihreiden Pekka Haavisto näyttäisivät käyvän kukin omaa sisäistä kamppailuaan. Rinne ja Kulmuni olivat kuvaa otettaessa hallituskriisin ytimessä ja Haavistolla oli oma Al Hol -kriisinsä samaan aikaan.

”He yrittävät pitää naamion kasvoillaan ja tuntuvat miettivän, miten hymyilisivät ja mihin katsoisivat. Se on hyvin hienovaraista. Ihan toista ääripäätä edustavat kuvat Hong Kongista, käytännössä miltei sisällissodasta”, sanoo Friis.

Psykologista pohjavirettä tuomaristo löysi myös videosarjan voittajasta. Iitin kunnallispolitiikka saattaa kuulostaa yllättävän vähän dramaattiselta aiheelta, ja sellainen on myös aiheesta tehty video.

Suutaria videossa viehätti kädenjälki ja tapa, jolla se kuvaa demokratiaa.

”Se on ikään kuin demokratian muotokuva. Kunnanvaltuustojen kaltaisissa tiloissa demokratiaa toteutetaan, ja kaikenlaisilla ihmisillä on puhevalta – lajitovereiden on vain kestettävä erilaisuus ja demokraattisen prosessin puuduttavuus. Videossa on vahva taiteellinen näkökulma. Se on toisaalta vähän ankea, mutta sellaistahan demokratia on, aika tylsää”, Suutari sanoo.

Videosarja yllätti tuomarit sekä osallistujien vähyydellä (vain 11 kilpailutyötä) että kirjavalla tarjonnalla. Kunniamaininnan sai mustavalkoinen puolentoista minuutin ”video-haiku”, Pentti Linkolan testamentti ja viimeiset sanat maailmalle.

”En tiedä ovatko kuvajournalistit tajunneet, että he voisivat osallistua videosarjaan. Niin vähän ja niin erilaista tarjontaa oli. Suurin osa videoista oli pikkuisen naiiveja. En oikein nähnyt niissä journalismia ja persoonallista näkökulmaa. Televisio on täynnä journalismia ja erinomaisia dokumenttielokuvia riittää, mutta ehkä lehtitalot eivät ole vielä löytäneet tapaa käyttää videoita journalistisessa kontekstissa. Jos lukisin artikkelin Linkolasta, niin mielelläni siinä ohessa klikkaisin tätä haikua. Pidin haikusta siksi, että se ei yrittänyt olla yhtään enempää, mutta antoi jutulle Linkolan oman äänen, Suutari sanoo.

Videokategorian yksi ongelma saattaa olla sen laajuus.

”Pari videota oli kaupallisen näköisiä. Kuvaaja esitteli taitojaan dronen käytössä, oli musiikkia ja hidastuksia. Kauniin näköistä. Parin minuutin pätkiä jotka sopisivat kahden tv-ohjelman väliin. Mutta video on vielä aika uutta. Kymmenen vuoden kuluttua sille varmaan on eri sarjoja”, sanoo Jens Friis.

Tunne aiheesi

Vuoden reportaasi -voittajasarjassa ollaan karjatilalla – Suomessa kyllä, mutta tässä ajassa paikallinen on yhä useammin globaalia.

”Pistooli, mies, lehmä; kuvan elementtien välillä on vahva dialogi. Sarjassa on useita kerroksia, sosiaalinen, poliittinen ja globaali, ja sitä voi lukea monella tavalla. Farmarit ovat ahdingossa ympäri maailmaa. Kilpailussa oli kuvia, jotka olivat kauniita, mutta niistä puuttui ikuisempi ulottuvuus. Tässä aihetta oli käsitelty syvällisesti”, Suutari sanoo.

Onnistunut kuvasarja on tarina, joka avautuu katsojalle ilman kuvatekstejäkin. Tuomarit painottavat taustatyön merkitystä. On paljon sellaista mihin kuvaustilanteissa ei voi varautua, mutta pitää olla ajatus siitä, mitä etsii. Asian ytimestä.

”Kuvaajalla pitää olla tietoa asioista. Ei vain valokuvauksesta, vaan elämästä. Informaatiota tulee niin paljon, väärää ja oikeaa, että jos ei tiedä mistään mitään, ei voi myöskään tietää, mihin katsoa. Ei voi nähdä, jos ei ymmärrä. Pitää tietää siitä, mitä tapahtuu ja siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa. Vasta sitten voi olla herkkä siinä hetkessä”, sanoo Suutari.

Globaalius leimaa valokuvaustakin. Jens Friisin mielestä on absurdia puhua kansallisuuksista valokuvauksen yhteydessä.

”Kansallisten valokuvakilpailujen pitäminen on tavallaan hassua. Suomalainen valokuvaaja menee Hongkongiin kuvaamaan, japanilainen tulee Suomeen kuvaamaan maatiloja. Kansallista visuaalista identiteettiä ei ole olemassakaan. Laatukin on Suomessa ihan samaa kansainvälistä tasoa kuin kaikkialla muualla”, Friis sanoo.

Valokuvalla on väliä

Vieläkö valokuvakilpailuille on paikkansa?

”Ne tuovat näkyvyyttä, mikä on hyvin tärkeää nykyisin, kun freelancereilla ei ole helppoa ja harva lehtitalo enää käyttää vakituisia kuvaajia. Valokuvien ymmärtäminen on tärkeämpää kuin koskaan, sillä kuvia on joka puolella”, Joel Maisalmi sanoo.

Virpi Suutari valmistui aikoinaan Taideteollisen korkeakoulun Valokuvataiteen laitokselta. Opettajiin kuului muun muassa Martin Parr. Ei ihme, että valokuvalla on Suutarille erityinen merkitys. Kun hän aloittaa uuden dokumenttiprojektin, hän tuo kuvaajalle aina referenssiksi valokuvia tai maalauksia, ei elokuvia.

”Valokuvassa todellisuus tiivistyy. Vanhoissa suomalaisissa valokuvissa, kuten Ismo Höltön kuvissa, näkyy selvästi maiseman ja ihmisen dialogi. Ne ovat minulle hyvin tärkeitä. Olin innoissani, kun minut kutsuttiin tuomaroimaan tähän kilpailuun ja pääsin katsomaan uutta suomalaista valokuvaa”, Suutari sanoo.

Maisalmen mielestä hyvät kuvat nousevat aina esiin, kun niissä on ajatusta.

”Kuvien kieltä tarvitaan edelleen kertomaan ihmisestä. Se on hyvin tärkeä kansainvälinen kieli. Siksi kuvat pitää valita joka vuosi. Ja siksi valokuva pitää ottaa vakavasti”, Maisalmi sanoo.

”Ja lehtitaloille terveisiä: pitäkää hyvää huolta valokuvasta!” Suutari huikkaa.

—

Tuomarien vinkit ensi vuoden kilpailuun:

1. Keskity editointiin. Lähetä mieluummin vähemmän ja parempia kuvia, sillä heikot kuvat heikentävät koko sarjaa.
2. Sommittele ja rajaa rohkeasti. Mieti, mikä mihinkin kuvassa kuuluu. Mene lähemmäs tai zoomaa.
3. Käännä kameraa. 99 prosenttia on vaakakuvia, koska niin päin kameraa yleensä pidetään. Pystykuva on aina tietoinen valinta, ja se voi kannattaa.
4. Unohda drone. Kaikilla muillakin sellainen jo on.
5. Opi. Tee taustatyösi ja ole avoin maailmalle, jota kuvaat.