ESSEE 2015

Kaisa Rautaheimo

Helsingin Sanomat, Helsinki

LUE ARTIKKELI

Nuoruus linssin läpi

”Tämä ei ole mikään Instagram-maailma, jossa kaikki näyttää vaan aina hauskalta ja kivalta.”

Tuomarointi tapahtui nimettömänä. Kun Kaisa Rautaheimon kuvat lävähtivät kankaalle essee-sarjan tuomaroinnissa, kaikki kuitenkin tunnistivat kuvaajan.

Rautaheimon Pojat-sarja on 27. maaliskuuta saakka esillä Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla. Nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa ja vailla suurta suunnitelmaa elävien nuorten miesten kuvia näkyi jo ennen tuomarointia eri medioissa. Pojat elivät omaa elämäänsä julkisuudessa.

”Yle teki jotenkin ikävän, sellaisen uutisjutun, jossa läväytti vaan heti että ’syrjäytyneet nuoret miehet’. Suutuin siitä tosi paljon, kun olin toimittajan kanssa juuri puhunut, että ei nää ole syrjäytyneitä ja musta on tosi väärin, että näistä käytetään sitä termiä. Ei ne itse koe olevansa, enkä mä näe niitä niin”, Rautaheimo kertoo.

Sen sijaan, että olisi halunnut näyttää kuvia surkeasta marginaalielosta tai huppariveikkojen sekoiluista, hän halusi porautua yhteiskuntaan ja nuorisoon laajemmin. Uhrikuvia Rautaheimo ei missään nimessä halunnut tehdä.

”Tässä yhteiskunnassa kaikille muka tarjotaan mahdollisuus kaikkeen, ja samalla se vaatimustaso on kuitenkin hirveästi noussut. Sitten on ne tyypit, jotka ei mene siihen muottiin.”

Juuri essee-sarjan tasoa kehuttiin kisan kovimmaksi. Kaikille kuvaajille tai tuomareillekaan ei tosin ollut ihan selvää, mikä ero esseellä ja reportaasilla on. Rautaheimokin pitää jakoa vähän keinotekoisena.

”Jako voisi olla – mikä on tullut World Press Photoonkin – että on pidemmät projektit ja sitten olisi erikseen reportaasit, joita ei välttämättä ole tehty vuosia.”

Pojat-sarjaan upposi puolitoista vuotta. Rautaheimo kuvasi sarjaa päivätyönsä, Helsingin Sanomien vakipestin ohella. Iso osa ajasta meni luottamuksen rakentamiseen.

”Mun piti varmaan puoli vuotta tehdä duunia vaan sen eteen, että ne vastaa mun soittoihin. Ja että ne ymmärtää, mikä homman nimi on ja päästää mut tarpeeksi lähelle. Päiväduunissa on jotenkin niin hätäisesti joka paikassa, niin kriteeri tässä projektissa olikin, että en lavasta mitään, en hoputa mitään, vaan venaan että jotain tapahtuu.”

Tilannetta rauhoitti Rautaheimon mukaan se, että hän käytti filmiä. Digikuvaamiseen liittyvää jatkuvaa ”räpsyttämistä” oli paljon vähemmän.

Rautaheimo voitti saman kisan reportaasi-sarjan vuonna 2011. Hänen kuviensa kohteena olivat silloinkin nuoret miehet, kolme peruskoulun juuri päättänyttä poikaa.

”Joku siinä nuoruudessa on kiinnostavaa. Siinä on samanaikaisesti se, että ne on toisaalta ihan auki ihmisinä mutta samalla tosi sulkeutuneita. Jotenkin siinä on semmoista herkkyyttä.”

Osa Rautaheimon kuvaamista nuorukaisista on sittemmin löytänyt työ- tai opiskelupaikan. Osalle kuvissa on ollut kyse välivaiheesta. Heidän sukunimensä on tarkoituksella jätetty pois näyttelyn tiedoista, mutta omilla kasvoilla esiintyminen on silti saattanut mietityttää.

Rautaheimo kertoo Villestä, joka jännitti näyttelyä etukäteen.

”Sitten se oli sitä yksi yö miettinyt, miten makeeta on olla messissä tämmöisessä. Että tämä ei ole mikään instagram-maailma, jossa kaikki näyttää vaan aina hauskalta ja kivalta.”

- Kaisu Tervonen

Tuomariston kommentti

"Intiimi ja runollinen kuvaus yhteiskunnallisesta ilmiöstä, pysähtyneestä välitilasta ja näkymättömyyden tunteesta. Vaikka kuvissa tapahtuu paljon, on tunnelma niissä piinaavan hiljainen. Kuvattavien synkeästä ja näköalattomasta elämästä jäi oksennuksen maku suuhun."